Mysteeriteatteri

Kallion ilmaisutaidepainotteisessa lukiossa opiskelleen kaveriporukan ympärille muodostunut Mysteeriteatteri on muutaman viikon ajaksi vuokrannut Viirus-teatterin ja rakentanut sinne vaikuttavan sotanäyttämön.

Agota Kristofin näytelmän toteutus ei keskity pelkästään henkilöiden väliseen rajuun dynamiikkaan, kuten näytelmän suomenkielisessä kantaesityksessä edesmenneessä teatteri Pienessä Suomessa, vaan nuoret tekijät ovat panostaneet vahvasti myös puitteisiin. Kristofin näytelmää on lähestytty kuin roolipeliä, jonka maailmasta löytyy sekä fantasiamaailman eheyttä että historian karheutta.

Iso vihko on kuvaus kaksospojista, jotka sodan aikana lähetetään turvaan isoäidin luokse maaseudulle.

Isoäiti ei kuitenkaan ole mikään sadun herttainen mummo, ja muidenkin kyläläisten selviytymiskeinot on moninaiset. Pojat joutuvat omien sotilaiden lisäksi tekemisiin myös liittolais- ja vihollissotilaiden kanssa.

Juho Gröndahlin ohjaus antaa tarinan yksityiskohdille maltillisesti aikaa, minkä johdosta esitykselle kertyy pituutta, mutta matkan varrelle mahtuu monia hienoja ja palkitsevia hetkiä.

Muutamalla iäkkäämmällä harrastajanäyttelijällä vahvistettu joukko tekee pääsääntöisesti kunnioitettavan antaumuksellista työtä. Tyylittelevässä ilmaisussa vältetään liialliset kärjistykset taidokkaasti. Jopa seksuaalisuus, jonka kuvaaminen näyttämöllä on usein ongelma, piirtyy esille monisyisenä asiana.

Joonas Lahtinen ja Mikko Niemistö esittävät johdonmukaisen ilmeettömästi kaksospoikia, jotka hengissä pysyäkseen päättävät sekä ottaa selvän kaikesta että pitää kaiken sisällään.

Näytelmän nimi tulee siitä, että pojat laativat suunnitelmansa mummon ullakolle piilotettuun suureen vihkoon.

Ohjaaja on oivaltanut hienosti näytelmän rakenteen ja virittänyt ansalangat laukeamaan näytelmän yllättävässä loppuratkaisussa. Kun katsoja on seurannut tapahtumia koko ajan ikään kuin ilmeettömien poikien lävitse, hän saa lopulta nähdä pojat ja kenties jotain itsestään.

Mysteeriteatterin esitys ei hyökkää päälle, vaan houkuttelee katsojan seuraamaan jälkiään. Viimeisenä välähdyksenä näyttäytyy toivo, kaikesta huolimatta.

Mikko Haapojan säveltämä musiikki rytmittää hienosti vähillä varoilla ja hyvällä maulla lavastettua ja puvustettua esitystä.

Lauri Meri